Edellisen viikon pyöräilin päättäväisesti työmatkat vesisateessa. Viikonloppuna polvi jo vähän vihoitteli ja lepuutin sitä kotona. Mutta maanantai oli aurinkoinen ja silloin palkitsin itseni pyöräretkellä Tarvasjoella.
Hyvä niin, sillä sen jälkeen saimmekin lunta - suureksi ilokseni, mitä en olisi syksyllä uskonut sanovani. Ennalta ei osaa koskaan arvata, miten kovasti voi kaivata sitä itsestäänselvyytenä pitämäänsä, jonka menettää. Tai on vaarassa menettää.
Tänä aamuna kiertelin jälleen sauvojen kanssa Paimiota. Vastaan tuli hyppyrimäki sekä Alvar Aallon suunnittelema Paimion parantola.
Monesti on ollut tarkoitukseni osallistua parantolan sisäkierrokselle mutten ole päässyt. Ilmeisesti kierrokset on nyt lopetettu, joten parantolan arkkitehtuuri jäi minulta näihin ulkonäkymiin.
Hyppyrimäetkin alkavat olla Suomessa historiaa. Ennen niitä oli Turussakin siellä täällä, muun muassa urheilupuistossa. Sittemmin ne ovat tainneet korvautua laskettelukeskuksilla. Tänä vuonna Turun ainoa laskettelukeskus Hirvensalossa ei ole saanut mäkiään kuntoon. Kunpa hiihtolomalla olisi lapsille tarjolla edes yksi mäenlaskupäivä! Viime vuonna uskalsin itsekin pitkästä aikaa - tosin lasten mäkeen, mutta kuitenkin.
Lähes puolet Varsinais-Suomen teistä olen jo tutkinut. Viime vuoden murheiden läpi poljettuani huomaan olevani taas melko hyvin henkisesti jaloillani. Siitä nöyrä kiitos ylöspäin. Oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni koen todeksi myös sanonnan "se, mikä ei tapa, vahvistaa". Tiedän, etten olisi omin voimin ikinä selvinnyt. Mutta samalla myös sanon tänään itselleni: olet sinä kova muija!
