Olen innostunut pitkästä aikaa taas kotinurkista: aloitellut uusiksi kävelykierroksia kodin ympäri, tutkinut sen lähiliikkeitä ja kotipihaa, suunnitellut puutarhaa, lukenut ruotsinkielistä sisustuslehteä... kutistanut tyytyväisen elämänpiirin taas alkupisteeseen.
Tänään päätin kuitenkin puhaltaa hiipuvan seikkailuliekkini uuteen roihuun. Sunnuntaisin en halua tehdä töitä (työ on yksi syy taukooni, opettajan jokakeväiset ympäripyöreät työpäivät) ja vaikka automatka alkaakin olla melko pitkä uusille pyöräilyalueille, halusin taas pyöräilykuumeeni nousevan. Niinpä pakotin itseni reissuun.
Aurinkoinen sää, parissa viikossa eloon puhjennut luonto, vauhti, vapaus... Aloin taas muistaa. Ja syttyä.
Vielä kerran palasin Auraan, nyt kolmannen kerran peräkkäin. Poljin tällä kertaa puoliväliin Tarvasjoelle päin.
Olla matkalla, maailmaa valloittamassa. Pienien ihmeiden äärellä. Raikkaan tuulen tuiverreltavana. Siinä se oli.
Loppupuolella reittiä tuli vastaan kuitenkin pysäyttävä yllätys: Salon tietä ylittäessäni irronnut vaihdevaijeri tarttui yhtäkkiä polkimeeni, ja olin kaatua ensin keskelle vilkasta tietä ja sen jälkeen lähellä syöksyä melkoisen jyrkän pudotuksen rytinällä ojaan. Luojalle kiitos, sain pyörän kaadettua kuitenkin tien laitaan ja selvisin jalan naarmuilla. Vaijerinkin sain väliaikaisesti puolittain kiinnitettyä takaisin, joten vältyin pitkältä talutusmatkalta.
Koskaan ei arvaa, mitä päivä tuo tullessaan: mitä iloja, mitä suruja. Tai milloin se jää viimeiseksi. Näitä mietin loppumatkasta. Miksi siis murehtia tulevaa? Elämä on tässä ja nyt.
Yleensä tähän aikaan vuodesta saan työhön voimia kesäloman ajatuksesta. Tänä vuonna sitä ei oikein tiedä odottaa. Mökin olen varannut perheellemme juhannusviikoksi, mutta olemmeko silloin terveitä, kun paluu kouluihin koittaa sitä ennen, jää nähtäväksi.
Mutta tänään me elämme. Ja olemme terveitä! Tämän ihanan toukokuun päivän.
Kiitos siitä.
