Sydämen hehkua, pimeän taikaa

Löysin tänään aivan uuden ulottuvuuden pyöräilystä: talvipyöräily voi olla upeaa. Pimeät illat eivät ehkä tarkoitakaan väistämättä sitä, että on naulittava itsensä kotisohvalle.

Tarkoitukseni oli lähteä matkaan jo puolilta päivin, valoisaan aikaan, mutta huonosti nukutun yön jälkeen kellahdinkin päiväunille. Pilvet olivat kovin alhaalla ja hämäräkin jo hiipimässä, kun kolmelta tein lähtöä. Halusin kuitenkin pyörälenkin tehdä, kun lämpöasteitakin oli mukavasti.

En tiedä, johtuiko mielentilastani, sydämen keveydestä, suurien asioiden asetuttua taas uomilleen elämässäni, kun polkaistessa pyörän vauhtiin koin jälleen samaa hurmaa kuin viime keväänä ja kesänä. Marraskuun matala taivas ei häirinnyt tunnelmaani lainkaan.

Suuntasin Liedon Yliskulmasta Lehtimäentietä pitkin kohti Aurajoen vartta. Tarkoitukseni oli tulla Prunkkalan- ja Liedonperäntietä takaisin, jolloin matkaa kertyisi arviolta noin 40 kilometriä. Ennalta en reitiltä paljoa odottanut, mutta halusin käydä tunnollisesti läpi teitä, jotka jäivät väliin, kun Liedosta harppasin pakkaspäivänä tutkimaan kävellen Tarvasjoen keskustaa.

Monesti kaikkein miellyttävimmät yllätykset ovat löytyneet juuri reiteiltä, joilta olen vähiten niitä odottanut. Niin kävi nytkin. Tie oli mutkitteleva ja kaunis, jopa marraskuussa. Se halkoi monia pieniä kyläryhmittymiä, toi eteen vanhoja sykähdyttäviä maisemia.

Hieman alkoi kuitenkin jännittää hämärän tiivistyessä. Miten näkyisin autoilijoille tiellä muutamalla heijastimellani? Liikkuisiko näillä seuduilla susia? Mitä muuta pimeästä saattoi kömpiä? Tippuisiko heijastin huomaamattani? Jos vastaan tulisi holtiton kuski...

Kymmenen kilometriä poljin vimmattua vauhtia leppeästi virtaavalta Aurajoelta kohti Jauholaa ja Liedonperäntietä. Sitten aloin rentoutua. Pimenevässä illassa oli jotain taianomaista. Taivaanranta kuulsi sinertävänä, talojen talvivaloissa soi jouluinen sävel. Minä olin yksin kokemassa jotain uutta. Seikkailemassa pyörällä marraskuun pimeässä.

Mieleen hiipi jouluinen muisto, joskus maaseudulla koettu, hankien keskellä. Maatalojen valot, taivaan kaartuva lempeys. Joulurauha.






Jospa talven ei tarvitsekaan merkitä taukoa pyöräretkissä? Jospa hankin vain ne nastat? Ja rohkeutta luottaa niihin.
 Sekä kunnon tumput!

Mannerheimin mailta talvipuuhiin

Mies lähti maanantaina työmatkalle Saksaan ja minulla oli siten tuplatyöviikko, koko pakan kasassa pitäminen näissä kömpelöissä käsissä. Koiran ulkoilutukset, lasten viemiset, Wilman seuraaminen, kaupassakäynti, ruuanlaitto ja jälkityöt, nukutukset ja harrastukset - töiden lisäksi. Maanantaina ehdin pyörälenkille, mutta kirjoittamiseen aikaa ei enää jäänyt.

Maanantain puolipäivässä roikkui hämärä. Ajoin Merimaskusta, jossa viikko aiemmin retkeilin, hieman eteenpäin, Maskun Lierannan puolelle, kauniille rantatielle. Pilvinen taivas ja mustat pellot veivät hienolta reitiltä väkisinkin parhaimman loisteen. Mielikuvissani saatoin kuitenkin nähdä marsalkka Mannerheimin lapsena tuolla Merimaskun tiellä ratsastamassa. Meri kulki aivan tien vierellä pitkän matkan, pilkotti puunrunkojen ja omakotitalojen takaa.

Askaisten seutu ja Louhisaaren kartano, Mannerheimin syntymäkoti, ovat vuorossa seuraavaksi, kun Maskua jatkan eteenpäin. Muutama viikko sitten kiertelimmekin kartanoa perheen kanssa kävellen. Upeaa rakennusta lähestyessään tulee helposti mieleen, miten etuoikeutettuna osa ihmisistä saa syntyä ja elää.

Louhisaaren kartano, Masku

Marsalkka Mannerheim ei elänyt kuitenkaan niin hulppean ylellistä lapsuutta ja nuoruutta kuin olin aiemmin ajatellut. Hän oli melko nuori, kun hänen isänsä menetti kartanon epäonnisten liikemiestoimiensa seurauksena. Lisäksi tuleva marsalkka menetti äitinsä vain 14-vuotiaana, ja lapset sijoitettiin sukulaisperheisiin. (Antti Holmroos, Saaristotapahtumia, 2009.)

Olen viime viikkoina haalinut kirjastosta Turkua ja sen lähiympäristöä käsittelevää kirjallisuutta. Näin saan retkeiltyä kylmän kauden yli. Ensi keväänä haaveilen matkasta Salon Matildaan ja siksi on mielenkiintoista lukea jo myös Teijon, Kirjakkalan ja Matildan ruukkikylistä.

Nyt talvikuukausina on hyvin aikaa tutustua "valloitettujen" alueiden kulttuuri- ja harrastetoimintaan. Kävimme lasten kanssa viikolla Kaarinan uimahallissa ja kirjastossa. Työporukan kanssa pääsin syömään Vanhaan Paniniin Turun jokirannassa, kirjaston lähellä.

Ja vähitellen voisin alkaa elää uudelleen, kirjoittamalla muistellen, viime kesäloman ensimmäistä vapautta pulppuavaa päivää, polkaisua kohti tutkimatonta...