Lapin-matka luokkahuoneessa

Olen saanut matkata vieraassa kulttuurissa, vaikka olen ollut paikoillani, töissä. Tunneillani työpajoja järjestänyt saamelaisvierailija avasi ovea etäsukukieleemme ja vähemmistökansaamme, Euroopan ainoaan alkuperäiskansaan, jonka luulin olevan tuttu, mutta jota oikeastaan en tuntenut juuri lainkaan.

Olin kyllä kuullut, että suomenkieliset ovat työntäneet saamelaiset aikoinaan pohjoiseen. Silti oli yllättävää oppia tieto, että saamelaiset asuttivat ennen 1200-lukua Nuuksion aluetta Etelä-Suomessa. Alueen (toden totta saamelaiselta kuulostava!) nimi onkin saamen kielestä peräisin ja tarkoittaa laulujoutsenta.

Pohjoissaamen kielestä suomen yleiskieleen ovat tulleet myös muun muassa sellaiset sanat kuin laavu, vuoka, kenttä, mursu (josta on johdettu myös sana norsu), vuono, naali, kahlata, kaamos, tunturi, ruska, jänkä.... ja moneen muuhunkin maailman kieleen on saatu saamen kielestä sana tundra.

Me suomalaiset saatamme kauhistella intiaanien kohtelua, mutta saamelaiset ovat saaneet taholtamme melko vastaavaa rasismia ja riistoakin osakseen. Saamenkielisiltä vietiin maita ja heitä määrättiin tietyille asuinalueille. Heitä kiellettiin rangaistuksen uhalla puhumasta kieltään 1950-luvulla, minkä seurauksena lapset ja lapsenlapset eivät oppineet enää saamen kieltä (kieliä on ollut 9-10, monet nyt uhanalaisia). Saamelaisia tutkittiin ja mittailtiin kuin eläimiä. Nykyään onneksi heidän kulttuuriaan halutaan valtionkin taholta tukea.

Joikua ja uudempaa saamenkielistä laulua yhdistävää musiikkia kunnellessamme tuli haikea olo. Eri kulttuurit ovat suuri rikkaus. Monimuotoisuuden soisi säilyvän, niin luonnossa kuin eri kulttuureissakin.

Oli siis hieno, avartava matka - luokkahuoneessa. Viime Lapin-matkastani olikin vierähtänyt jo tovi. Lapsuuden perheelläni oli mökki joitakin vuosia Pyhätunturilla. Silloin tutuksi tulivat tunturit, mäkäräiset, laakeus ja Jäämeren ranta, Norjan Lapinkin siistit, kauniit, suomalaistaloja värikkäämmät asumukset. Ja tietysti porot, joita oli paljon, jotka saattoivat seistä rauhallisina laumoineen tiellä. Mutta saamelaisista en niillä matkoilla oppinut mitään.

Joskohan omia lapsia ehtisi joskus viemään Lappiin saakka? Hienoa se olisi, on vain niin paljon nähtävää, jo tässä läheltä alkaen.

Viime talvena Ruissalossakin saattoi saavuttaa arktisen alueen tunnelman. Nyt taitavat hiihtoloman suunnitelmamme muuttua patikoinniksi ja pyöräilyksi - molemmat kelpo keinoja kyllä lomasta ja uusista alueista nauttia.

Ruissalo tammikuussa 2019

Aurinkopyöräilyä pojan kanssa ja mutapeltojen valloitusta

Tänä aamuna lähdin pyörällä töihin. Koko syksyn ja talven olen odottanut huonoja kelejä ja siksi lykännyt työmatkapyöräilyä. Eikä talvi ole kunnolla Etelä-Suomeen tullut vieläkään.

Niinpä tänään lähdin pyörällä. Seitsemän kilometrin matka kului hujauksessa. Se oli mukavaa ja virkistävää. Ja kuinka hyvä omatunto tulikaan siitä, kun jätti kaasuttelun aamuruuhkan autojonoissa edes tänään väliin.

Eilen kuitenkin ajelin autolla jopa Auran rajalle asti. Sain houkuteltua nuoremman poikani mukaan pyöräilemään. Liedon ja Auran rajamailla, Vanhan Tampereentien tuntumassa nostimme pyörät autosta ja lähdimme nauttimaan raikkaasta, aurinkoisesta aamusta.

Poljimme ensin moottoritielle päin, junaradan yli, sitten moottoritien suuntaisesti Auraan päin pienen matkan ja lopuksi peltojen poikki takaisin Vanhaa Tampereentietä kohti. Pysähdyimme evästauolle, juttelimme, jaoimme matkan herättämiä ajatuksia.

Aurinko paistoi jo häikäisevästi, kun saavuimme Aurajoen rantaan ja poljimme sen vartta takaisin kohti lähtöpistettä. Maisema oli kuin toukokuussa: pellot orastavan vihreät, valo uudenlainen, kuin keväisenä aamuna.

Google Maps, kuvakaappaus

Lauantaina sen sijaan ei paistanut aurinko. Silti koin mahtavan pyörälenkin. Seikkailin Yli-Maarian aluetta eteenpäin kohti Paattista.

Google Maps järjesti matkalleni jälleen yllätyksiä. Ohitin erään tien, jota olin ajatellut palata päätielle. Ja kun palasin takaisin päin, en enää ihmetellyt, miksen ensi ajamalla tietä löytänyt: "tie" oli juuri ja juuri poluksi tunnistettava painauma pellolla ojan laidalla

Ja juuri se reitti olikin taas koko reissun kohokohta! Kummallista, miten valtava vapauden ja uuden valloittamisen tunne voikaan syntyä siitä, kun painelee tihkusateessa mutaisen pellon laitaa polkupyörällä tammikuussa.