Kesän 2019 ensimmäinen viikko

Ensimmäinen kesälomapäiväni koitti 3.6. maanantaina. Edessä oli pakkaamista ja sitten kauan odotettu pyöräily Paraisille.

Iltapäivällä lähdin matkaan. Poljin Turusta Kaarinaan ja siihen kuuluvan Kuusiston saaren läpi. Kuusistoon olin ehtinyt tutustua polkien jo kevään aikana. Koiran kanssa olin käynyt myös Kuusiston kärjessä sijaitsevan vaikuttavan piispanlinnan raunioilla.

Kirjalansillan ylitin pyörällä nyt ensi kertaa. Kovalla tuulella se vähän jopa pelotti, sillä liikenne Saariston rengastiellä on melkoisen vilkas ja suuria rekkojakin kulki ohi aiheuttaen voimakkaan ilmavirran.  Muutoin pyörätie mutkitteli hieman kauempana autontiestä. Näkymä Kirjalansillalta merelle oli upea. Siirryin sillan kohdalla Paraisten puolelle.




Kuvakaappaus Google Maps

Vielä oli matkattava Kirjalan saaren poikki. Sen sivuteitä ehdin tutkia vasta paluumatkallani ja Lielahteen ja Lemlahteen palasin vasta syksyllä.

Perillä Paraisten keskustan tuntumassa odotti Sollidenin leirintäalue ja siellä meille viideksi yöksi varattu kuuden hengen ja lemmikin mökki.



Päiväkirjaotteita:

4.6.2019
Parainen
Tiistai

Hirsiseinistä huokuu levollisuus. Pieni tyttöni syö aamiaista pienen pirtin hämyssä. Ikkunan takana männyn turvallinen rosoisuus.
  Aamu on pilvinen. Tiedossa on sateita. Iltapäiväksi pitäisi poutaantua. Nyt on aikaa lukea, kirjoittaa, tehdä käsitöitä.
  Matka Paraisille oli eilen tuulinen mutta aurinkoinen. Perhe saapui autolla samaan aikaan leirintäalueen parkkipaikalle kuin minäkin pyörällä.
Lapset olivat innoissaan mökistä - se on pieni mutta viihtyisä.






Ilta 4.6.

Eipä juuri olekaan satanut. Olen tehnyt pari pyörälenkkiä. Idyllistä! Talot ja tiet kuin Astrid Lindgrenin kuvakirjoista.





5.6.2019
Parainen
Keskiviikko

Täällä on ihanaa! On lämmintä ja aurinkoista ja tuntuu ihan etelänlomamatkalta.
  Heräsin ennen kuutta, söin hiljaisessa mökissä aamiaisen ja lähdin pyörälenkille. Tutkin hieman pidemmälle kirkon ympäristöä ja Tennbyntietä jatkoin Muddaisiin päin, pieneen niemenkärkeen etelässä. Usvaisia peltoja - kaunista!


Palattuani lähdimme koko perhe Munkvikenin luontopolulle. Metsä oli aivan omanlaistaan - suuria pähkinäpensaita. Hiekkarantakin löytyi.




6.6.2019
Torstai

Hellepäivä. Olen niin kotiutunut pieneen mökkiimme, etten lähtisi pois.

Tänään suunnittelen pitkää lenkkiä Mustfinnin uimarannalle.


7.6.2019
Perjantai

Uskomattoman kauniita hiekkateitä polkiessani mietin eilen, että juuri tästä olen ikäni haaveillut, näistä maisemista, vapaudesta, uuden tutkimisesta.
  Meidän piti tosiaan tänään palata kotiin mutta jatkankin vielä Paraisten eteläosiin, Airiston hotellille. Muut lähtivät jo kohti Turkua ja tulevat sitten veneellä hotellille, jossa yhdessä yövymme.





Yövyimme siis viimeisen yön veneessä. Siellä saimme valmistettua myös myöhäisen päivällisen.


Kiertelimme kallioilla ihastelemassa näkymiä.


Mukana olivat enää nuorempi poikamme, koiramme, mieheni ja minä. Nuorimmainen oli joutunut lähtemään harmikseen partioretkelle ja teinit olivat kaivanneet muutaman päivän mökkeilyn jälkeen jo kaupunkiin. Onneksi matkat olivat lyhyet, joten kukin pääsi kulkemaan haluamallaan tavalla.

Mutta koko perheellä ehdimme tutustua Paraisten viehättävään keskustaan, käydä Sattmarkin kahvilassa, ulkona syömässäkin. Ja nuorempi poikamme nautti täysin siemauksin rantapäivästä upealla Mustfinnin rannalla.

Kun pojat lähtivät lauantaina veneellä kohti kotia, lähdin minäkin haikeana polkemaan kohti Turkua. Matkalla kiertelin vielä väliin jääneitä teitä Paraisten pääsaarella ja Kirjalan saarella. Ne tulivat perusteellisesti tutkittua. Pysähdyin keskustan kanavanvarteen hampurilaiselle. Poljin elävän kyyn yli. Löysin uskomattoman kauniita eväspaikkoja ja tunsin itseni vaeltavaksi Nuuskamuikkuseksi.



Noin 50 kilometrin kotimatkan lopussa olin jo matkasta hieman uupunut, mutta kovin, kovin onnellinen.


Loma ja vapaus!

Joulun juhlinnan jälkeen on ihana ajatus lomapäivistä, joita riittää vielä puoleksitoista viikoksi. On vapaus tehdä mitä huvittaa: liikkua, reissata, levätä, olla. Tosin alennusmyynnit houkuttelivat heti alkuun Turun kauppoihin. Nelilapsinen perhe tarvitsee monenlaista. Nyt huokailin huojentuneena päätöstäni säästää jouluostoksilla. Nuorimmaiset saivat sänkyihinsä uudet patjat ("uudet" sängyt löytyivät onneksi ilmaiseksi mummolan ja oman kellarin kätköistä) vanhin uusia vaatteita. Olohuoneeseen hain uudet torkkupeitot ja tyynyt, kylpytiloihin pyyheliinoja. Kotiolo on näillä tempuilla kuin uusi.

Mutta eilen Tapanina ulkoilimme. Kävimme Kaarinan Sauhuvuorella. Koiramme nautti metsäretkestä silmin nähden: riehui ja piehtaroi joulupäivien höyryt sammaliin ja kallionkoloihin. Lapset seurasivat nauravina perässä.



Illaksi saimme Helsingin vieraita. Ja tänä aamuna kävin sauvakävelyllä Paimion Oinilassa, Ankkalammen ympäristössä.

Ankkalampi, Paimio
Kotimatkalla päivä vasta kunnolla valkeni. Aurinko nousi kultaisena, armaana. Sirotteli timantteja tielle, lupaili parempia aikoja.

Olen pitkään jo aikonut kirjoittaa viime kesäloman ensimmäisestä päivästä. Pitkän loman suoma vapaus ja kesän kukkeus yhdessä olivat pakahduttaa tämän onnellisen oman maailman ympäripyöräilijän.

Olimme varanneet Paraisten keskustan tuntumassa sijaitsevalta Sollidenin leirintäalueelta suurimman mökin, joita alueella oli tarjolla. Perhe lähti kasseineen autolla pari tuntia minun jälkeeni matkaan. Minä olin  oikeastaan perillä heti ensi polkaisulla. Itse matka on aina jo suuri seikkailu. Mutta tuosta viikosta kirjoitan ensi kerralla. Ehkä jo tänä iltana.


Satuaamujen ihmettä ja lahjaa


Jouluaatto valkeni Ruskolla sumuisena. Heräsin mummolan tohinaan viimeisenä - minä, aamuvirkku, joka yleensä olen ensimmäisenä jalkeilla. Sain kuitenkin muilta luvan lähteä suunnittelemalleni joulupyöräilylle.

Ajoin Nousiaisten keskustaan ja sieltä Valpperiin päin, Koljolaan, entisen Ailion kaupan pihalle.

Kuvakaappaus Google Maps



Ailion kaupassa kävimme silloin kauan sitten, kun kyläkauppa oli vielä elävä ja lapsuuden perheellämme oli mökki Nousiaisten Valpperissa.

Puodin edessä nostin pyöräni autosta ja sukelsin sumuun. Tuntui kuin olisi lasketellut satumaisemaan: tie hävisi suureen pehmeään pilveen.

Parinkymmenen kilometrin matkalla sumu alkoi vähitellen hälvetä ja mustat pellot paljastua hieman surullisina.


Maaseudun vanhat kartanot hymyilivät silti niiden keskeltä kauniina tuikkivissa jouluvaloissaan. Ja raitis ilma virkisti, siivosi jouluahdistukset mielestä. Yöllä olin herännyt miettimään lahjojen riittävyyttä ja sopivuutta. Tien päällä asiat eivät tuntuneet enää yhtä suurilta ja merkittäviltä.

Ehdin juuri ja juuri takaisin mummolaan kuuntelemaan Turun joulurauhanjulistusta. Muut olivat jo juhlavina asettuneet sitä kuuntelemaan. Appikin oli haettu Turusta mukaan juhlan viettoon. Äitini oli valmistanut riisipuuron. Mantelin sai nuorempi poikamme, onnellinen 11-vuotias.



Kävimme iltapäivällä Turussa haudoilla. Jo kovin moni läheinen on poissa. Lauloimme palattuamme muutaman joululaulun ja jaoimme lahjat. Niitä oli tänä vuonna vähemmän - kuten olin suunnitellut jo monena tavaravuoren keskellä vietettynä jouluna. Lapset vaikuttivat hieman pettyneiltä. Lopulta kuitenkin hymyt voittivat. Olimme yhdessä. Ja juhla-ateria oli runsas.

Tänä aamuna, jouluaamuna, heräsin kirkkoon. Halusin käydä Vahdon kirkon jumalanpalveluksessa, sillä olin ohittanut keltaisen sievän rakennuksen parikin kertaa pyörällä, mutta sisälle en ollut aiemmin astunut.




Joulun sanoman äärellä oli hyvä olla. Huolet asettuivat lopullisesti oikeisiin mittasuhteisiinsa. Joulu on ihme.

Joulupäivän aterian äärellä muistelimme menneitä vuosia. Vielä on mahdollista niin tehdä - omien vanhempieni kanssa muistella menneitä: lapsuuden tapahtumia, niin heidän, minun kuin omien lastenikin elämän varrelta.
Se on suurta lahjaa.

Idylliä ja ahdistusta - juhannuksesta jouluun


Olemme maistelleet Turun joulua. Kierrelleet Vanhan Suurtorin joulumarkkinoilla, syöneet joulutortut Apteekkimuseon sisäpihan entisaikaa huokuvassa, ihanassa Qwenselin kahvilassa. Ja sitten vähemmän idyllisesti hikoilleet toppatakeissamme Skanssin ja Hansan tavarataloissa. Olen surkea lahjaostoksissa ja sen vuoksi ahdistun joulusta joka vuosi. Lapsia haluaisin ilahduttaa, mutta kaikki on kovin kallista, eikä turhaa tavaraakaan tekisi mieli kerryttää nurkkiin ja kellariin yhtään enempää.

Mutta, kunhan saan vielä viimeiset paketit käärittyä, voin päästää tästä ahdistuksesta irti. Illalla matkaamme Ruskolle mummolan jouluun.

Eilen oli vuoden lyhyin päivä, ja Turussa sen pimeyttä lisäsi viime viikoista tuttu harmaus ja tihkusade. Ne laskevat mielen matalaksi pakostakin. En ollut ehtinyt aikoihin edes pyörälenkille mutta nyt koin sen jo välttämättömäksi mielen ja ruumiin virkistykseksi. Onneksi esikoinen sanoi tekevänsä mielellään piparkakkutaikinan. Minä sain lähteä Paimioon, kun sade puoliltapäivin hellitti.

Voi miten hyvältä tuntui vetää keuhkot täyteen raikasta ilmaa ja polkaista uusille teille! Olin jo aiemmin tutkinut Paimion keskustan pohjois- ja keskiosia hyvin, nyt lähdin etelään - ja olin irti joulukiireistä. Omakotialueita, koirapuistoa, lampimaisemaa, kuntoilureittiä ja sitten ennestään tuttua pikkukaupungin keskustaa. Olen huomannut monesti, että myös edellisten reittien kertaamisessa on oma viehätyksensä. Kun uuden paikkakunnan katuja kulkee toistamiseen, ne alkavat tuntua omilta. Kotoisilta.

Viime kesänä poljin 11-vuotiaan poikani kanssa kotoamme Ruskon mummolaan viikon lomalle. Muu perhe tuli perässä autolla ja vietimme siellä juhannuksen. Päivittäin tein kaksi noin 30 kilometrin tutkimusmatkaa lähiympäristöön. Rusko paljasti minulle kätkemiään aarteita. Parasta oli kuitenkin yhteinen kokemus pojan kanssa.






Monet retkistäni ylsivät myös Maskun puolelle. Sininen taivas helli kulkijaa, linnut helisivät metsäteillä, kissankellot tanssivat niittyjen reunamilla. Lasten kanssa kävimme uimassa Maskun hiekkakuopilla.


Tänä iltana saamme palata mummolaan joulunviettoon. Siellä on yhä oma isä ja äiti tallella.

Onnellista ja rauhaisaa joulun aikaa toivon sinullekin!

Nastarenkaat!

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin:
- kun voi lauhkeassa joulukuussa polkea läpi pohjolan savannin.
- kun on pakkasta tiedossa mutta puoliso lähtee ostamaan lahjan, joka voi muuttaa talven kesäksi.
- kun saa pyörään nastarenkaat!

- todellakin: nastarenkaat.💛

- kun voi avata kartan, suunnitella reitin ja lähteä seikkailuun.
- kun voi tehdä sen ehkä jo huomenna.
      Ei sittenkään keväällä - jo huomenna.
- kun sääkartta lupaa huomiseksi aurinkoa.
- kun on tämä elämä,
  tämä ihana elämä.

Masku, Nyynäinen

Viime sunnuntai oli lauhkea ja aurinkoinen. Pääsin pitkästä aikaa pyörällä liikkeelle.

Olin kuvitellut Maskun isojen teiden, moottoritien ja Kustavintien, väliin jäävän alueen tylsistä tylsimmäksi.

Kuvakaappaus, Google Maps

Olin ajatellut jopa täysin vastoin periaatteitani hypätä koko alueen yli ja siirtyä suoraan autolla Maskun Humikkalasta Lemuun. Mutta lauantai-iltana tuolla matkalla tulikin vastaan yllättäen itse Maskun keskusta vanhoine kivikirkkoineen. Pydähdyin kävelemään sen seutua tutuksi. Ja seuraavana aamuna palasin pyörän kanssa.


Oli melko vilpoista mutta uskomattoman kaunista. Poljin kirkolta kohti lounasta ja Kustavintietä, ja sieltä pohjoiseen ja Nyynäisten ohi takaisin kirkolle päin.  Kynnetyt pellot veivät minut keskelle auringon kultaamaa savannimaisemaa.

Loppumatkasta poljin pienen joen varrella. Että tällaistakin löytyy! ajattelin ihastuneena ja koin taas saavani olla uuden ja tutkimattoman äärellä.




Alkuviikosta sää viileni pakkasen puolelle, mutta minä sain pitkään haaveilemani nastarenkaat! Jo seuraavana päivänä testasin niitä Nousiaisissa työpäivän jälkeen. Mieheni ystävällisesti osti renkaat minulle ja asensi ne paikoilleen - vanhempaan ja huonompaan pyörääni, koska siinä on paksummat renkaat. Kovin nopeaa ei siis matkantekoni ole, mutta kuitenkin kävelyvauhtiin nähden huimaa.

Nousiainen

Eilen sain opettajantyön kiireisimmän vaiheen päätökseen, arvosanat annettua. Käytännössä tuntuu kuin loma olisi alkanut. Nyt saa tulla joulu. Ja loma. Ja uudet seikkailut. Lomalla ehdin varmasti myös vihdoin kirjoittaa tänne muistiin viime kesän uskomattoman hienot tutkimusretket.

Eksotiikkaa ja onnellista eksymistä

Maanantai oli kaunis. Lunta ja häikäisevää aurinkoa. Kevättalven tuntua. Jokin lintukin tirskahteli, päivänpaisteen hurmassaan lauleli kuin tammikuussa. Otin töihin mukaani jälleen eväsleivät ja lenkkivaatteet, jotta voisin lähteä kierrokselleni heti puolilta päivin, koulupäiväni päätyttyä. Pyörän sijaan pakkasin mukaani sauvat. Vielä en ole saanut hankittua nastoja pyöränrenkaisiin.

Vuorossa oli Rymättylä, sen keskustan kadut. Kirkkojärvi tuikki auringon liekissä, lumen ja jään keskellä. Hengitin onnellisena raikasta talvi-ilmaa.



Kävimme kesällä hieman pyörähtämässä kirkon ympäristössä perheen kanssa ja luulin jo saaneeni kuvan Rymättylän keskustasta. Mutta olin väärässä. Kirkkojärven viehättävä asuma-alue oli yllätys. Samoin kirkolta toiseen suuntaan lähtevän tienvarren persoonalliset, kauniit vanhat yksityistalot. Minä olin jälleen ulkomaanmatkalla, uuden ja eksoottisen äärellä.


Keskiviikkona jatkoin kierrosta Maskun puolella Louhisaaren ympäristössä, Askaisissa.

Kuvakaappaus, Google Maps


Olin pakannut toiveikkaana pyöränkin mukaan, kun sää oli lämmennyt plussa-asteille. Tiet olivat kuitenkin pääosin liukkaat ja lähdin sauvojen kanssa kävelemään pienestä keskustasta, Askaisten Ritarituvalta, kirkon ohi ja kohti Louhisaaren kartanoa. Matkalla pysähdyin Ritaripuistoon.



Aivan kartanolle saakka en päässyt, kun eteen tuli oikealle haarautuva tie, joka kartan mukaan näytti vievän takaisin keskustaan.(Maailmanvalloitusprojektini periaatteena on kulkea (lähes) jokainen tie, joten käännyn yleensä heti ensimmäisestä tienhaarasta aina oikeaan.) Tuo tie oli kuitenkin metsittynyt ja lähdinkin kulkemaan vahingossa sen vieressä olevaa haaraa, joka vei kohti rantaa.
Se oli onnellinen eksyminen. Päädyin uimarannalle ja sain auringonlaskussa kokea kauniin talvisen rantanäkymän.



Alkoi jo hämärtää, joten päätin lähteä etsimään kadottamaani tienhaaraa. Tien alku oli tarkoituksella tukittu, mutta metsäinen kärrypolku oli yhä olemassa. Sen kautta pääsin Louhisaarentieltä Vesiläntielle, joka vei minut takaisin lähtöpisteeseen. Kävelymatkaa tuli arviolta noin kahdeksan kilometriä.

Matkalla katselin useamman kerran valkohäntäpeuroja tai kauriita silmiin. Ihastelin vanhoja puita, vihreitä sammalkujia, peltoja, liplattavaa merta. Olin rikkaista rikkain. Mutta vähän myös kadehdin.

Kadehdin vastaan tulevia pyöräilijöitä, noita onnekkaita nastarenkaiden omistajia.

Pikkukaupunkeja, taistelua ja adventin valoa

Alkuviikko oli hämärän hyssyä, tihkuista sumua aamusta iltaan. Siitä huolimatta lähdin maanantai-iltapäivänä Paimioon ja keskiviikkona Nousiaisiin - koiran kanssa kävellen tällä kertaa.

Paimiossa pyöräilin aiemmin syksyllä, parhaimman ruskan aikaan. Löysin silloin viehättävän Paimionjoen, sen rannan mutkittelevan reitin sekä keskustan vanhat puutalokorttelit.


Tälläkään kertaa pikkukaupunki ei jättänyt kylmäksi ja olin iloinen, että lähdin tutkimusmatkalleni, vaikka olikin jo hämärää ja tiet olivat alijäähtyneestä vedestä vaarallisen liukkaat. Paimion koululaiset pyöräilivat koteihinsa, kaupunki oli hereillä, tunsin olevani taas matkalla, eläväni vierasta kaupunkia itselleni tutuksi. Sumuinen iltapäivän hämy oli tunnelmallinen. Kääri kulkijan pehmeään syliinsä.

Paimio

Paimio

Keskiviikkona suuntasin Nousiaisiin, jossa myös aiemmin syksyllä vesisateessa tutkin kirkon ympäristöä ja Maskun ja Nousiaisten väliin jääviä teitä. Nyt pimeällä oli hyvä tallustella pienen keskustan katuja.

Matkalla kotiin poikkesin läheisteni luona Ruskolla. Vietimme mukavan iltakahvihetken. Halusin nähdä lähiomaistani, jolla oli edessään suuri sydänleikkaus perjantaina.

Viikon synkkyys alkoi vaihtua perjantaina lumihiutaleiksi. Kävin illalla lasten kanssa Kaarinan uimahallin kynttiläuinnissa, jossa oli kaunista mutta ihmisiä liikaa. Mielessä painoi taustalla omaisen tilanne. Kuulin, että leikkaus oli jouduttu uusimaan, joten sairaalaan pääsisikin katsomaan vasta seuraavana päivänä.

Sauvo

Aurinko! Se hämmästytti olemassaolollaan lauantaiaamuna. Lähdin heti päivän valjettua ajamaan kohti Sauvoa. Mukanani olivat tällä kertaa uudet kävelysauvat. Ja niin minä sauvoin Sauvoa ympäri. Aivan viehättävä pikku kylä!

Sauvo

Sauvossakin ehdin tehdä lokakuussa useamman pyörälenkin ja ihastuin kumpuilevan kauniiseen kuntaan jo silloin.

Sauvo

Sauvon kotiseutumuseo

Palattuani kotiin sain tiedon, että läheiseni tilanteessa oli tullut jälleen takapakkia. Häntä pidettäisiinkin nukutettuna vielä seuraavaan päivään. Tartuin lattiarättiin ja pesin olohuonetta loppuillan. Oli helpompi odottaa kriittiset tunnit tekemällä jotain.

Sunnuntaiaamuna hän oli ensimmäiseksi mielessäni rukouksena. Pian sain kuitenkin tiedon: potilas oli vihdoin heräämässä. Alkuviikon synkeä varjo oli satanut auringonpaisteeksi, lumen hohteeksi adventin ylle.

Päätimme juhlistaa päivää Turun kasvitieteellisen puutarhan kierroksella. Koko perheellä haistelimme tropiikkia, etsimme piilotettuja kalenteriluukkuja ja tonttuja. Jokavuotinen jouluperinteemme.

Turun kasvitieteellinen puutarha




Rakasta potilasta pääsin katsomaan iltapäivällä. Eilisen taistelun jälkeen hän oli taas siinä, hereillä. Oma isä.

Iltakirkossa kajahti Hoosianna.




Mullistusten talven jälkeen Meri-Karinaan

Enpä olisi viime vuoden elokuussa Pöytyältä lähtiessäni osannut koskaan arvata, mikä mullistusten talvi olisi edessä. Heti reissusta palattu...