Viikko sitten olin vielä hyväkuntoinen. Vietimme laskiaissunnuntaita Naantalissa. Cafe Amandis otti koirammekin vastaan, tarjosi hillokermapullat, ruusupöydät ja meren ikkunoista.
Merivesi oli korkealla. Aallot huuhtoivat rantakivetysten yli, tavoittelivat kulkijoiden varpaita.
Alkuviikosta sairastuin flunssaan ja nukuin työpäivän jälkeen lahes kaikki illat. Eilen aamulla uskaltauduin varovaiselle kävelylenkille Mynämäkeen. Nousiaisista sinne on kymmenen kilometrin loikka. Näin pääsin aloittamaan taas uuden kunnan valloitusta! Väliin jäävät tiet pyöräilen, kun säät ovat suotuisat.
Mynämäessä olemme perheen kanssa joskus käyneet sukuhaudoilla. Tunsin kunnasta pääkadun ja kirkon. Mutta olipa mielenkiintoista jalkautua nyt kaduille ja lähteä tutkimaan joen ja kirkon ympärille rakentunutta pientä keskustaa järjestelmällisesti.
Talot olivat hyvin sekalaisia, omanlaisiaan, persoonallisia kukin. Osa oli hyvää vauhtia rappeutumassa, osa hyvässä voinnissa.
Kirkon takaa lähti Mynäjokea myötäilevä tie, joka johti joen mutkaan kuin niemenkärkeen. Sinne jäi soma rakennus, joka oli yllättäen kirkkoherranvirasto. Lieköhän entinen pappilarakennus?
Palasin pääkadulle ja kävelin sillan yli, jonka jälkeen huomasin houkuttelevalta vaikuttavan Rantatien. Se veikin viehättävän omakotialueen halki ja sitten mutkittelevan joen rantaan tarjoten nyt näkymän samaiseen kirkkoherranvirastoon joen toiselta puolen.
Tien viehättävyyttä oli vaikea kameralla vangita. Tuli mieleen, kuinka onnellinen mahtaa ollakaan hän, joka tuota tietä kulkee kesäaamuin ja illoin, elelee pikkukaupungin elämää linnunlaulussa, käy keskustasta ostamassa jäätelön, juoksee naapuriin leikkimään, löytää soman kotitalonsa tuon mutkaisen joen rannalta.
Näin silmissäni nuoret tytöt, lasteni esivanhemmat lapsineen. Kulkivatkohan tätä tietä, tuota kouluako kävivät?
Hautausmaalta löysin poisnukkuneiden nimet.
