Kesäkirjan kaunein luku

Minun kesäkirjani parhaimpia lukuja on se, joka kertoo äidin ja tyttären pyöräretkestä. Tuntuu, että juuri nyt on tullut oikea aika avata se luku, päästää huoneeseen leijailemaan meri ja aurinko, heinä ja hiekka.

Oli heinäkuun viimeisiä päiviä, kun pakkasimme reput ja polkaisimme Aurajoen rantaan. Matka sinne oli ekaluokkalaiselle sopiva, helteessä meille molemmille hiukan jopa voimia vieväkin. Mutta sitten saimme hypätä pyörinemme jokibussin kyytiin. Nauttia tuulen vireestä, jokimaisemista, jotka avautuivat merelle, Pikisaaren pastellitaloihin.

Ruissalon Kansanpuistossa hyppäsimme maihin. Kahvilassa maistelimme hitaasti jäätelöt, ja uusin voimin nousimme satulaan, poljimme vehreyden keskellä tietä myöten aina Saaronniemeen, Ruissalon kärkeen  asti. Meitä odotti aivan Villa Saaron vieressä vanha palvelusväen asunto.

Tuo torppa oli viihtyisä, vaikka hieman tunkkaisen tuoksuinen. Paritalon toiseen päätyyn majoittui ensimmäiseksi yöksi lapsiperhe, joka melusi myöhään yöhön. Jälkimmäinen yö oli kuitenkin hiljainen. Untuvapeitoissa nukuimme vieretyksin.

Kävimme heti saavuttuamme syömässä Villa Saarossa ja riensimme rannalle. Tyttö kastautui, vaikka vesi olikin kylmää.

Leirintäalueen kaupasta saimme iltapalaa jääkaappiin. Vaelsimme läheisillä tutuilla kallioilla, jotka olivat nyt aivan uudella tavalla omiamme, kotipihaamme.

Seuraavana aamuna nautimme aamiaisen Villa Saarossa. 

Aamupäivän aloitimme minigolfilla. Asioimme samassa kaupassa ja kun palasimme mökkiimme tytär totesi, että alkaa tuntua jo kotoisalta. Mietimme yhdessä, että kotoisuus taitaa syntyä siitä, kun tekee samoja asioita useampaan kertaan, kun tulee tietyt rutiinit: sama kauppa, samat reitit.

Päivä oli viileämpi, ja siksi päätimme hemmotella itseämme Ruissalon kylpylällä. Allasosasto oli lähes tyhjä. Hiukset vielä kosteina astelimme yläkerran ravintolaan, jossa lounasaika oli juuri päättynyt. Vain minä ja tyttäreni istuimme suurten ikkunoiden äärellä merinäköala edessämme, valitsimme a la cartelta mitä kumpikin halusimme. Äidistä tuntui ihanalta saada tarjota isohkon perheen lapselle sellainen kahdenkeskinen luksushetki.

Illalla pyöräilimme lähiteitä, sivupolkuja tutuksi. 

- Tiedätkö mikä tällä reissulla on parasta? Kuului takaani lapsen ääni.

- No?

- Seura!

Illalla rannalla oli paljon väkeä, tunnelma iloisen kepeä kuin Välimeren maissa.

- Ajatella, miten hienoa on saada elää, totesi pieni matkaystäväni. - Muuten olisi tämäkin jäänyt kokematta!

- Niinpä! Sinä viisas tyttäreni!

Aamulla heräsimme elokuuhun. Lähdimme polkemaan tutuksi tullutta tietä suurten vanhojen puiden alle kohti Kansanpuistoa. Sitä tietä tulisimme ajamaan yhdessä autolla vielä monta kertaa. Ja näkemään silmissämme aina kaksi nauravaista polkijaa.

Kummallista, koskettavaa etäelämää

Kolmas viikko etäelämää. Tähän alkaa tottua. Välillä käy mielessä haave vaikkapa kahvilasta, taidemuseosta, uimahallista... Sitten muistaa.

Yöllä tulee välillä pelko. Kädet hakeutuvat ristiin.

Mutta päivällä koittaa uusi arki. Hieman myöhäisempi aamuherätys. (Joinakin aamuina mielen valtaa masennus, toisinaan ei.) Rauhallinen aamukahvihetki. Perusteellinen lehden luku. Kahdeksalta läppäri auki olohuoneen ruokapöydällä ja olen töissä. Mies sulkeutuu etätöihin makuuhuoneeseen, lapset omiinsa.

Työpäivän jälkeen olen heti kotona. Mutta hieman tokkurassa, välitunteja ei ole ehtinyt pitämään, ulkoilmaa ei ole saanut henkäistyä edes työmatkan vertaa.



Kiipeän koiran kanssa läheiselle kukkulalle ja huomaan hyräileväni mielessäni The Sound of Musicin tunnussäveltä: "I go to the hills when my heart is lonely..." Vähän hymyilyttää. Alppien loisto on harmaasta kotosuomalaisesta kevätnäkymästä kaukana vielä.

Viestittelen yhä kännykällä oppilaideni kanssa - työpäivä tuntuu olevan nykyään päättymätön. Myös työkavereiden Wilma-viesteihin vastailen - aiemmin en ollut ladannut wilmasovellusta puhelimeeni. Nyt se on välttämätön. Välillä kurkin Teamsiin, onko joku oppilas siellä kyselemässä.

Juttelen kukkuloilla vaellellessani myös WhatsAppissa käsityöpiirin naisten kanssa, nauran lukupiiriläisten videoille, komppaan opehuoneryhmässä kollegoja.. Käyn katsomassa Facebookissa mitä muille ihmisille kuuluu. Kummalliseksi on mennyt elämä.

Lasten koulutouhuista tiedän nyt enemmän: missä nuorin menee matikassa ja äikässä. Olemme etsineet yhdessä tietoa eri uskonnoista ja ihmisen kehityksestä. Vanhin on pyytänyt minua kanssaan lenkille, että saa kuvan liikunnanopettajalle suorituksestaan. Viikonloppuna kuvasimme perheen ryhmäkeskustelun puheviestinnän opettajalle. Perheenjäsenet totesivat, että pitäisi keskustella syvällisistä aiheista yhdessä useamminkin.

Rymättylä, Naantali

Rymättylä, Naantali

Kauniina päivinä olen ehtinyt nyt entistä aikaisemmin pyörälenkille, kun työmatkoihin ei kulu aikaa. Aloitin pari viikkoa sitten Paimiosta, siirryin Sauvoon, Rymättylään, Maskuun, Lemuun ja eilen lopulta Mynämäen puolelle Mietoisiin. Koskaan aiemmin en ole tainnut työviikkoina edetä näin nopeasti kierrostani lähes täyteen ympyrään. Tätä harrastustani saan onneksi ainakin vielä jatkaa, matkailun ja kulttuurin nälkääni sammuttaa.

Mietoinen, Mynämäki

                                            

Mietoinen, Mynämäki

Kevätkuukausi, huhtikuu, on alkanut. Mitä se tuoneekaan tullessaan? En uskalla yhtään suunnitella. Mutta otan jokaisen hyvän, terveen, kummallisenkin, mutta silti turvallisen arkisen päivän vastaan kuin kallisarvoisen lahjan.

P.S.
Kun palaan kukkuloilla tanssittuani taas kotiin, kiinnitän huomiota kotikatuni ikkunoiden nalleihin. Haaste, jolle olin vähän hymähdellyt. Näky toistuu jokaisen talon ikkunassa. Ja huomaan, että se koskettaa. Ihmisten vilpitön halu tuottaa toisille hyvää mieltä - se koskettaa.