Eksotiikkaa ja onnellista eksymistä

Maanantai oli kaunis. Lunta ja häikäisevää aurinkoa. Kevättalven tuntua. Jokin lintukin tirskahteli, päivänpaisteen hurmassaan lauleli kuin tammikuussa. Otin töihin mukaani jälleen eväsleivät ja lenkkivaatteet, jotta voisin lähteä kierrokselleni heti puolilta päivin, koulupäiväni päätyttyä. Pyörän sijaan pakkasin mukaani sauvat. Vielä en ole saanut hankittua nastoja pyöränrenkaisiin.

Vuorossa oli Rymättylä, sen keskustan kadut. Kirkkojärvi tuikki auringon liekissä, lumen ja jään keskellä. Hengitin onnellisena raikasta talvi-ilmaa.



Kävimme kesällä hieman pyörähtämässä kirkon ympäristössä perheen kanssa ja luulin jo saaneeni kuvan Rymättylän keskustasta. Mutta olin väärässä. Kirkkojärven viehättävä asuma-alue oli yllätys. Samoin kirkolta toiseen suuntaan lähtevän tienvarren persoonalliset, kauniit vanhat yksityistalot. Minä olin jälleen ulkomaanmatkalla, uuden ja eksoottisen äärellä.


Keskiviikkona jatkoin kierrosta Maskun puolella Louhisaaren ympäristössä, Askaisissa.

Kuvakaappaus, Google Maps


Olin pakannut toiveikkaana pyöränkin mukaan, kun sää oli lämmennyt plussa-asteille. Tiet olivat kuitenkin pääosin liukkaat ja lähdin sauvojen kanssa kävelemään pienestä keskustasta, Askaisten Ritarituvalta, kirkon ohi ja kohti Louhisaaren kartanoa. Matkalla pysähdyin Ritaripuistoon.



Aivan kartanolle saakka en päässyt, kun eteen tuli oikealle haarautuva tie, joka kartan mukaan näytti vievän takaisin keskustaan.(Maailmanvalloitusprojektini periaatteena on kulkea (lähes) jokainen tie, joten käännyn yleensä heti ensimmäisestä tienhaarasta aina oikeaan.) Tuo tie oli kuitenkin metsittynyt ja lähdinkin kulkemaan vahingossa sen vieressä olevaa haaraa, joka vei kohti rantaa.
Se oli onnellinen eksyminen. Päädyin uimarannalle ja sain auringonlaskussa kokea kauniin talvisen rantanäkymän.



Alkoi jo hämärtää, joten päätin lähteä etsimään kadottamaani tienhaaraa. Tien alku oli tarkoituksella tukittu, mutta metsäinen kärrypolku oli yhä olemassa. Sen kautta pääsin Louhisaarentieltä Vesiläntielle, joka vei minut takaisin lähtöpisteeseen. Kävelymatkaa tuli arviolta noin kahdeksan kilometriä.

Matkalla katselin useamman kerran valkohäntäpeuroja tai kauriita silmiin. Ihastelin vanhoja puita, vihreitä sammalkujia, peltoja, liplattavaa merta. Olin rikkaista rikkain. Mutta vähän myös kadehdin.

Kadehdin vastaan tulevia pyöräilijöitä, noita onnekkaita nastarenkaiden omistajia.

Pikkukaupunkeja, taistelua ja adventin valoa

Alkuviikko oli hämärän hyssyä, tihkuista sumua aamusta iltaan. Siitä huolimatta lähdin maanantai-iltapäivänä Paimioon ja keskiviikkona Nousiaisiin - koiran kanssa kävellen tällä kertaa.

Paimiossa pyöräilin aiemmin syksyllä, parhaimman ruskan aikaan. Löysin silloin viehättävän Paimionjoen, sen rannan mutkittelevan reitin sekä keskustan vanhat puutalokorttelit.


Tälläkään kertaa pikkukaupunki ei jättänyt kylmäksi ja olin iloinen, että lähdin tutkimusmatkalleni, vaikka olikin jo hämärää ja tiet olivat alijäähtyneestä vedestä vaarallisen liukkaat. Paimion koululaiset pyöräilivat koteihinsa, kaupunki oli hereillä, tunsin olevani taas matkalla, eläväni vierasta kaupunkia itselleni tutuksi. Sumuinen iltapäivän hämy oli tunnelmallinen. Kääri kulkijan pehmeään syliinsä.

Paimio

Paimio

Keskiviikkona suuntasin Nousiaisiin, jossa myös aiemmin syksyllä vesisateessa tutkin kirkon ympäristöä ja Maskun ja Nousiaisten väliin jääviä teitä. Nyt pimeällä oli hyvä tallustella pienen keskustan katuja.

Matkalla kotiin poikkesin läheisteni luona Ruskolla. Vietimme mukavan iltakahvihetken. Halusin nähdä lähiomaistani, jolla oli edessään suuri sydänleikkaus perjantaina.

Viikon synkkyys alkoi vaihtua perjantaina lumihiutaleiksi. Kävin illalla lasten kanssa Kaarinan uimahallin kynttiläuinnissa, jossa oli kaunista mutta ihmisiä liikaa. Mielessä painoi taustalla omaisen tilanne. Kuulin, että leikkaus oli jouduttu uusimaan, joten sairaalaan pääsisikin katsomaan vasta seuraavana päivänä.

Sauvo

Aurinko! Se hämmästytti olemassaolollaan lauantaiaamuna. Lähdin heti päivän valjettua ajamaan kohti Sauvoa. Mukanani olivat tällä kertaa uudet kävelysauvat. Ja niin minä sauvoin Sauvoa ympäri. Aivan viehättävä pikku kylä!

Sauvo

Sauvossakin ehdin tehdä lokakuussa useamman pyörälenkin ja ihastuin kumpuilevan kauniiseen kuntaan jo silloin.

Sauvo

Sauvon kotiseutumuseo

Palattuani kotiin sain tiedon, että läheiseni tilanteessa oli tullut jälleen takapakkia. Häntä pidettäisiinkin nukutettuna vielä seuraavaan päivään. Tartuin lattiarättiin ja pesin olohuonetta loppuillan. Oli helpompi odottaa kriittiset tunnit tekemällä jotain.

Sunnuntaiaamuna hän oli ensimmäiseksi mielessäni rukouksena. Pian sain kuitenkin tiedon: potilas oli vihdoin heräämässä. Alkuviikon synkeä varjo oli satanut auringonpaisteeksi, lumen hohteeksi adventin ylle.

Päätimme juhlistaa päivää Turun kasvitieteellisen puutarhan kierroksella. Koko perheellä haistelimme tropiikkia, etsimme piilotettuja kalenteriluukkuja ja tonttuja. Jokavuotinen jouluperinteemme.

Turun kasvitieteellinen puutarha




Rakasta potilasta pääsin katsomaan iltapäivällä. Eilisen taistelun jälkeen hän oli taas siinä, hereillä. Oma isä.

Iltakirkossa kajahti Hoosianna.




Mullistusten talven jälkeen Meri-Karinaan

Enpä olisi viime vuoden elokuussa Pöytyältä lähtiessäni osannut koskaan arvata, mikä mullistusten talvi olisi edessä. Heti reissusta palattu...