Eksotiikkaa ja onnellista eksymistä

Maanantai oli kaunis. Lunta ja häikäisevää aurinkoa. Kevättalven tuntua. Jokin lintukin tirskahteli, päivänpaisteen hurmassaan lauleli kuin tammikuussa. Otin töihin mukaani jälleen eväsleivät ja lenkkivaatteet, jotta voisin lähteä kierrokselleni heti puolilta päivin, koulupäiväni päätyttyä. Pyörän sijaan pakkasin mukaani sauvat. Vielä en ole saanut hankittua nastoja pyöränrenkaisiin.

Vuorossa oli Rymättylä, sen keskustan kadut. Kirkkojärvi tuikki auringon liekissä, lumen ja jään keskellä. Hengitin onnellisena raikasta talvi-ilmaa.

Kävimme kesällä hieman pyörähtämässä kirkon ympäristössä perheen kanssa ja luulin jo saaneeni kuvan Rymättylän keskustasta. Mutta olin väärässä. Kirkkojärven viehättävä asuma-alue oli yllätys. Samoin kirkolta toiseen suuntaan lähtevän tienvarren persoonalliset, kauniit vanhat yksityistalot. Minä olin jälleen ulkomaanmatkalla, uuden ja eksoottisen äärellä.

Keskiviikkona jatkoin kierrosta Maskun puolella Louhisaaren ympäristössä, Askaisissa.

Kuvakaappaus, Google Maps

Olin pakannut toiveikkaana pyöränkin mukaan, kun sää oli lämmennyt plussa-asteille. Tiet olivat kuitenkin pääosin liukkaat ja lähdin sauvojen kanssa kävelemään pienestä keskustasta, Askaisten Ritarituvalta, kirkon ohi ja kohti Louhisaaren kartanoa. Matkalla pysähdyin Ritaripuistoon.

Aivan kartanolle saakka en päässyt, kun eteen tuli oikealle haarautuva tie, joka kartan mukaan näytti vievän takaisin keskustaan.(Maailmanvalloitusprojektini periaatteena on kulkea (lähes) jokainen tie, joten käännyn yleensä heti ensimmäisestä tienhaarasta aina oikeaan.) Tuo tie oli kuitenkin metsittynyt ja lähdinkin kulkemaan vahingossa sen vieressä olevaa haaraa, joka vei kohti rantaa.
Se oli onnellinen eksyminen. Päädyin uimarannalle ja sain auringonlaskussa kokea kauniin talvisen rantanäkymän.

Alkoi jo hämärtää, joten päätin lähteä etsimään kadottamaani tienhaaraa. Tien alku oli tarkoituksella tukittu, mutta metsäinen kärrypolku oli yhä olemassa. Sen kautta pääsin Louhisaarentieltä Vesiläntielle, joka vei minut takaisin lähtöpisteeseen. Kävelymatkaa tuli arviolta noin kahdeksan kilometriä.

Matkalla katselin useamman kerran valkohäntäpeuroja tai kauriita silmiin. Ihastelin vanhoja puita, vihreitä sammalkujia, peltoja, liplattavaa merta. Olin rikkaista rikkain. Mutta vähän myös kadehdin.

Kadehdin vastaan tulevia pyöräilijöitä, noita onnekkaita nastarenkaiden omistajia.