Aamulla huone ei tuntunut enää niin yksinäiseltä kuin illan pimeydessä. Auringon ensimmäiset säteet lupailivat kaunista päivää. Päätin nousta jo varhain ja ehtiä kävelylle ennen opintopäiväni alkua.
Keitin kahvit pienessä yhteiskeittiössä.
Olin saapunut tähän majapaikkaan edellisenä iltapäivänä kolmen aikaan. Jättänyt kassini ja lähtenyt kiertämään Kruununhakaa. Hotelli Kongressikoti sijaitsee mukavan rauhallisella paikalla vain muutaman korttelin päässä Helsingin tuomiokirkosta, merestä ja Helsingin yliopiston kasvatustieteen laitoksesta, jonne tarkoitukseni oli aamulla suunnata.
Hotelli toi mieleen nuoruusvuosieni matkat: Pariisin hotellin, jossa majailin kavereideni kanssa interrailmatkalla, Espanjan ja Portugalin hostellit myöhemmiltä matkoiltani. Samantyyppiset vanhat arvokkaat talot, kotoisat, vaikkakin kuluneet huoneet sekä matkailijoiden ilmaan jättämä kutkuttava elämän tuntu. Hieman muistui mieleen myös kielikurssini Barcelonassa, jossa asustin eräänä 90-luvun kesänä kolme viikkoa paikallisessa perheessä. Samalla tavalla tunsin nytkin olevani hieman kuin vieraisilla jonkun kotona. Kuitenkin yksityisyyttä oli riittävästi. Sain kulkea ovista omalla avaimella. Oli helppo kuvitella hetken verran elävänsä kruununhakalaisen elämää.
Aamukahvin jälkeen astuin ulos Snellmanninkadulle ja suuntasin Kauppatorille. Valoa, kevätvaloa, aamun raikkautta. Vieras ja uusi kaupunki. Elämää, kutkuttavaa elämää.
Olin edellisen iltapäivän ja illan tutustunut pienessä sateessa Kruununhaan katuihin, kauniisiin taloihin, kahviloihin, kauppoihin, meren rantaan.
Mielelläni olisin käynyt läheisessä kirkossakin, mutta se oli jo kiinni, kun sen ovea seitsemältä koettelin.
Kaikki uutiset olivat koronaa.
Aamukävelyltäni ehdin sopivasti kirjoittamisen opintoihini. Vastassa oli iloisia, lämpimiä ihmisiä, pääkaupunkiseudun kollegoja, ideoita, uusia ajatuksia. Ja mekin puhuimme koronasta. Seurasimme uutisointia hallituksen päätöksenteosta. Jos olisin varannut opintopäiväkseni perjantain, olisi Helsingin-matkani jäänyt luultavasti kokonaan tekemättä. Käsiä pesin ja pesin; tuliaisia en mukaani Turkuun tarvinnut.
Kurssipäivän päätteeksi ehdin vielä kiertää Kampin ympäristöä. Bulevardilla Lönnrotin puiston kyltti muistutti siitä, kuinka menneetkin polvet ovat kohdanneet epidemioita. Meillä on käytössämme onneksi paremmat hoitomenetelmät. Kuitenkin kyltin sanoma puhutteli nyt erityisesti. Se sai ajattelemaan, että lopulta ihminen on tällaisten asioiden edessä edelleen sama pieni ihminen. Lopulta paras turva on muuttumaton:
"Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala. Sinua kannattavat ikiaikaiset käsivarret." (5. Moos. 33:27)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti