Oli heinäkuun viimeisiä päiviä, kun pakkasimme reput ja polkaisimme Aurajoen rantaan. Matka sinne oli ekaluokkalaiselle sopiva, helteessä meille molemmille hiukan jopa voimia vieväkin. Mutta sitten saimme hypätä pyörinemme jokibussin kyytiin. Nauttia tuulen vireestä, jokimaisemista, jotka avautuivat merelle, Pikisaaren pastellitaloihin.
Ruissalon Kansanpuistossa hyppäsimme maihin. Kahvilassa maistelimme hitaasti jäätelöt, ja uusin voimin nousimme satulaan, poljimme vehreyden keskellä tietä myöten aina Saaronniemeen, Ruissalon kärkeen asti. Meitä odotti aivan Villa Saaron vieressä vanha palvelusväen asunto.
Tuo torppa oli viihtyisä, vaikka hieman tunkkaisen tuoksuinen. Paritalon toiseen päätyyn majoittui ensimmäiseksi yöksi lapsiperhe, joka melusi myöhään yöhön. Jälkimmäinen yö oli kuitenkin hiljainen. Untuvapeitoissa nukuimme vieretyksin.
Kävimme heti saavuttuamme syömässä Villa Saarossa ja riensimme rannalle. Tyttö kastautui, vaikka vesi olikin kylmää.
Leirintäalueen kaupasta saimme iltapalaa jääkaappiin. Vaelsimme läheisillä tutuilla kallioilla, jotka olivat nyt aivan uudella tavalla omiamme, kotipihaamme.
Seuraavana aamuna nautimme aamiaisen Villa Saarossa.
Aamupäivän aloitimme minigolfilla. Asioimme samassa kaupassa ja kun palasimme mökkiimme tytär totesi, että alkaa tuntua jo kotoisalta. Mietimme yhdessä, että kotoisuus taitaa syntyä siitä, kun tekee samoja asioita useampaan kertaan, kun tulee tietyt rutiinit: sama kauppa, samat reitit.
Päivä oli viileämpi, ja siksi päätimme hemmotella itseämme Ruissalon kylpylällä. Allasosasto oli lähes tyhjä. Hiukset vielä kosteina astelimme yläkerran ravintolaan, jossa lounasaika oli juuri päättynyt. Vain minä ja tyttäreni istuimme suurten ikkunoiden äärellä merinäköala edessämme, valitsimme a la cartelta mitä kumpikin halusimme. Äidistä tuntui ihanalta saada tarjota isohkon perheen lapselle sellainen kahdenkeskinen luksushetki.
Illalla pyöräilimme lähiteitä, sivupolkuja tutuksi.
- Tiedätkö mikä tällä reissulla on parasta? Kuului takaani lapsen ääni.
- No?
- Seura!
Illalla rannalla oli paljon väkeä, tunnelma iloisen kepeä kuin Välimeren maissa.
- Ajatella, miten hienoa on saada elää, totesi pieni matkaystäväni. - Muuten olisi tämäkin jäänyt kokematta!
- Niinpä! Sinä viisas tyttäreni!
Aamulla heräsimme elokuuhun. Lähdimme polkemaan tutuksi tullutta tietä suurten vanhojen puiden alle kohti Kansanpuistoa. Sitä tietä tulisimme ajamaan yhdessä autolla vielä monta kertaa. Ja näkemään silmissämme aina kaksi nauravaista polkijaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti