Isäni kotiseutuja, isien juhlaa

Ruissalo

Lunta ja vettä on tarjonnut taivas tämän viikon. Eivät ole pyörämatkani edenneet. Keskiviikkona ajoin koiran kanssa Auraan. Vanha tie sinne vie ajassa vuosikymmeniä taaksepäin. Iltapäivän viisto valo huurteisilla pelloilla ja latojen seinillä oli lempeä. Edvard Griegin sävelet soivat radiosta ja istuivat pohjoisen marraskuun maisemaan kuin sinne syntyneinä. Saivat pellot kertomaan tarinaansa: hieman surumielistä, puhuttelevaa, nöyrää.

Saman matkan tein muutama vuosi sitten isäni kanssa. Hän on viettänyt varhaisinta lapsuuttaan Aurassa, myöhemmin Turussa meren rannalla.

Löysin rintamamiestalon, jonka isäni tunnisti viime reissulla kotitalokseen. He asuivat nykyisen Auran keskustan tuntumassa, talon yhdessä osassa, pienen keittiön, olohuoneen ja kamarin huoneistossa, koko silloinen kuusihenkinen perhe. Isänisäni kulki junalla Turkuun töihin, Kakolaan vanginvartijaksi.

Tätä tietä isä kulki pikkupoikana joen rantaan, tuossa oli heidän kasvimaansa... oman sukuni historia alkoi elää isän kertomuksissa. Pääsimme tuolla reissulla tutustumaan myös taloon sisälle.

Nyt koetin hahmottaa Auran keskustaa laajemmin. Löysin suuremman joenhaaran ja sen varrelta kauniita vanhoja puutaloja, yksityisasuntoja, joita en tohtinut kameralla häiritä.

Kesällä toivon palaavani pyörällä Auran ja Liedon väliin jääville teille. Enää en ehkä lähde joka reissulle kotoa saakka pyörällä, kuten vielä viime kesänä tein. Mutta Liedosta on hyvä lähteä polkien maaseudun teitä kartoittamaan, elämään ne omiksi joka aistilla, kirjoittamaan mielen ja lihasten muistiin.

Tänään vietimme isänpäivää. Olin jo kolme viikkoa aiemmin varannut yhdeksälle hengelle pöydän Aurajoelta Airistolle lounasristeilyjä tekevään saaristolaiva Rudolfinaan. Matka oli yllätys niin rakkaalle miehelleni kuin apelleni ja omalle isällenikin. Kaikki kolme merestä, sen suolantuoksuista, aallonpärskeistä ja aavasta kasvaneita hienoja miehiä.

Rudolfinan miehistö otti juhlavasti vastaan kipparilakissaan ja kävelykepissään lähestyvän vanhan "kapteenin", appiukkoni, ja koko seurueemme. Matka jokea pitkin ja Airiston villojen viertä on aina elämys. Samaa Ruissalon rantaa kuljimme perheen kanssa viikko sitten, mutta mereltä näkymä on unenomainen.

Ilo oli saada yhä omien ikääntyvien isien kanssa juhlapäivää viettää. Tämän isänpäivän minä muistan. Minä, isän tyttö.