Ajoin Nousiaisten keskustaan ja sieltä Valpperiin päin, Koljolaan, entisen Ailion kaupan pihalle.
 |
| Kuvakaappaus Google Maps |
Ailion kaupassa kävimme silloin kauan sitten, kun kyläkauppa oli vielä elävä ja lapsuuden perheellämme oli mökki Nousiaisten Valpperissa.
Puodin edessä nostin pyöräni autosta ja sukelsin sumuun. Tuntui kuin olisi lasketellut satumaisemaan: tie hävisi suureen pehmeään pilveen.
Parinkymmenen kilometrin matkalla sumu alkoi vähitellen hälvetä ja mustat pellot paljastua hieman surullisina.
Maaseudun vanhat kartanot hymyilivät silti niiden keskeltä kauniina tuikkivissa jouluvaloissaan. Ja raitis ilma virkisti, siivosi jouluahdistukset mielestä. Yöllä olin herännyt miettimään lahjojen riittävyyttä ja sopivuutta. Tien päällä asiat eivät tuntuneet enää yhtä suurilta ja merkittäviltä.
Ehdin juuri ja juuri takaisin mummolaan kuuntelemaan Turun joulurauhanjulistusta. Muut olivat jo juhlavina asettuneet sitä kuuntelemaan. Appikin oli haettu Turusta mukaan juhlan viettoon. Äitini oli valmistanut riisipuuron. Mantelin sai nuorempi poikamme, onnellinen 11-vuotias.
Kävimme iltapäivällä Turussa haudoilla. Jo kovin moni läheinen on poissa. Lauloimme palattuamme muutaman joululaulun ja jaoimme lahjat. Niitä oli tänä vuonna vähemmän - kuten olin suunnitellut jo monena tavaravuoren keskellä vietettynä jouluna. Lapset vaikuttivat hieman pettyneiltä. Lopulta kuitenkin hymyt voittivat. Olimme yhdessä. Ja juhla-ateria oli runsas.
Tänä aamuna, jouluaamuna, heräsin kirkkoon. Halusin käydä Vahdon kirkon jumalanpalveluksessa, sillä olin ohittanut keltaisen sievän rakennuksen parikin kertaa pyörällä, mutta sisälle en ollut aiemmin astunut.
Joulupäivän aterian äärellä muistelimme menneitä vuosia. Vielä on mahdollista niin tehdä - omien vanhempieni kanssa muistella menneitä: lapsuuden tapahtumia, niin heidän, minun kuin omien lastenikin elämän varrelta.
Se on suurta lahjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti