Matildan talot kuiskivat historiaa, rosoisina, viehättävinä. Kartano lepää keskellä kaikkea iltaisin valaistuna, kertoo ruukkikylän menneestä herruudesta. Kaiken yllä leijailee joulun tuntu.
Aamulla kiersin nuorempien lasten ja koiran kanssa Matildanjärven. Nyt ymmärrän, miksi alueen luontoa on ylistetty. Huikeat, korkeat kallionäkymät, paikoin taas pitkospuut, koko matkan kirkas järvenselkä silmien edessä.
Iltapäivällä ajoimme Salon keskustaan. Vanhemmat lapsemme lähtivät sieltä bussilla kotiin. - Tämä tie on oikeastaan tosi hieno, totesi yksi lapsista ääneen ajatukseni Teijon tiellä. - Niin on, mutkitteleva ja kumpuileva.
Nautinto kulkea vaikka edestakaisin.
Kotoisaa oli saada taas Teijon kyläkauppa näkyviin, täyttää siellä ruokavarastot ja palata mökille. Toiston taika tekee uuteen paikkaan tuttuuden tunteen, luo kodikkuuden.
Enää tänään kasvojeni naarmut ja mustelmat eivät aiheuttaneet paheksuvia katseita. Alan näyttää taas ilmeisesti normaalilta, vaarattomalta perheenäidiltä. Aika hurjaa, miten pienestä ulkonäkömuutoksesta jo saa kokea, kuinka ennakkoluuloisia me ihmiset olemme: myyjät eivät hymyile, koiranulkoiluttajatkin vilkuilevat epäluuloisesti.
Mökkiporukkamme on kutistunut toistaiseksi puoleen ja me jäljelle jääneet nautimme vaihtelun tuomasta rauhasta - niin mukava kuin olikin eilen illalla yhdessä grillailla.
Minä viihdyn täällä.
Minä ikävöin jo tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti